Ensimmäinen konserttikokemukseni Pariisissa! 🎵

Tervetuloa pääni sisään ensimmäisen pariisilaisen konserttikokemukseni ajaksi!

30.4.2024, klo 20
Pariisi, Théâtre des Champs-Élysées

Les Siècles | orkesteri
François-Xavier Roth | kapellimestari
Jodie Devos | sopraano
Renaud Capuçon | viulu
Jean-Efflam Bavouzet | piano

Ohjelma:

Alex Nante: A Subtle Chain - Five songs after Ralph Waldo Emerson (kantaesitys)
Alban Berg: Kammerkonzert
Arnold Schönberg: Pelléas et Mélisande

En olisi kyllä uskonut, että päädyn katsomaan konserttia tähän saliin, joka on Stranvinskin Kevätuhrin (Le Sacre de Printemps) kuuluisan kantaesityksen tapahtumapaikka!

Muutamia vuosia sitten, silloin kun en vielä tiennyt haluavani opiskella musiikkitiedettä, kirjoitin esseen siihen liittyen, kuinka vaikuttavaa oli kuulla Kevätuhri ensi kertaa livenä Helsingissä Musiikkitalossa, ja viittasin tekstissä tietysti teoksen ensi-iltaan 29. toukokuuta 1913.

Konserttitalo on varsinainen art décon helmi. Sekä fasadin että konserttisalin seinissä on kaunis harmahtava marmorilaatoitus, jota reunustaa erilaisia geometrisia koristeita. Urut ovat sijoitettu näyttämön kulmiin katonrajaan, ja näyttämöä reunustaa kullatut pylväät ja pilasterit. Permannolla yleisö istuu omilla pienillä punaisilla samettiverhoilluilla nojatuoleilla, jotka ovat kauniit, mutta hieman epämukavat istua.

Luulen ensin, että palohälytys alkoi soida, mutta ympärilläni olevien ihmisten käyttäytymisestä päätellen kyse olikin vain todella epämukavalta kuulostavasta konsertin alkamisen äänimerkistä. Toista on Suomen Kansallisoopperan lempeä torvikutsu Paciuksen Kaarle Kuninkaan metsästyksestä. Orkesterilaiset odottelevat lavalla ja juttelevat niitänäitä. Illan esiintyjien pukukoodi on näköjään ”tumma puku/smokki”. Kapellimestari ja laulusolisti saapuvat lavalle; kapellimestari lausuu kauniisti muutaman sanan illan ensimmäisestä teoksesta. Hän puhuu tottuneesti, selkein lausein ja jaarittelematta.

Teoksen ensimmäiset äänet pääsevät ilmoille. Mitä ihmettä! Kakkosviulun ykköspultissa oleva viulisti soittaa viulua väärinpäin! Näköjään vasenkätisesti soittavia viulisteja on sittenkin olemassa! Tämä on kuitenkin niin harvinainen näky, että alan heti epäilemään, että osaako hän nyt aivan oikeasti soittaa viulua – eikö hän vain ole huomannut, että kaikki muut hänen ympärillään soittavat toisinpäin? Kapellimestari tykkää näköjään johtaa, ainakin juuri tänään, ilman ”tikkua”. Hän oikein nyanseeraa laulajaa pariin otteeseen ja nauttii musiikin virtauksesta. Laulajalla on ihan nätti musta drapeerattu leninki ja vähän jännä vihertävä turbaani päässä.

Ensimmäinen biisi on ohi, ja nyt alkaa tunnelmaa keventävä väliaktiviteetti: suuri lavaroudausshow, jonka aikana kapellimestari juontaa kaikkea inspiroivaa seuraavaksi soivaan Bergin Kammerkonzertiin liittyen. Kylläpäs tämä kapu tosiaan on miellyttävä puhuja!

Pianisti Jean-Efflam Bavouzet’lla on näköjään tänään pukukoodiin joustavasti soveltuva musta nehru-takki mandariinikauluksella. Viulisti Capuçon tamppaa välillä pukukenkien korkojaan lavaan soittaessa, kun hän eläytyy niin paljon musiikin intensitettiin. Hän jopa heiluttaa välillä vähän vasenta jalkaan suorana ilmassa. Hänellä on hienot ribatut korkeat pukusukat ja ihan hieno smokki, joka ei kuitenkaan istu ihan täydellisesti.

Nyt kuuluu hyviä col legno -kohtia. Välillä viulu sitten taas kuulostaa nuhaiselta, kun sordino on lähempänä tallaa. Torvet soittavat välillä vähän koomisia töräyksiä. Mikä meininki finaalissa ja miten hauska lopetus!

Jaa, sitten onkin viimeisen kappaleen aika samaan syssyyn. On kivaa, että näen lavalla olevat kaksi harpistia niin hyvin kun heidät on sijoitettu viulujen taakse lavan vasempaan reunaan aivan eteeni. Kylläpä heidän jalat vispaavat koko ajan pedaalien kanssa!

Tämä on mahtava biisi! Tykkään tästä vyöryävästä fortekohdasta ekassa osassa. Nyt tuli kiva viserryskohta. Tämä on jotenkin elokuvallista musiikkia. Tulee mieleen Star Wars, James Bondien pahikset, ja on tässä jotain tristanmaistakin. Kapulla tuli juuri nyt aivan mahtava ilme ilkeän juonittelevassa kohdassa – ehkä hän onkin oikeasti tämän kappaleen pahis. Tästä tulikin mieleeni se, kun serkkupoikani nimitti kerran kapellimestaria ”lavan vastustajaksi” nähtyään sinfoniaorkesterin soittoa konsertissa. Hän on kyllä oikeassa, koska kyllähän orkesterin johtaminen usein näyttääkin jonkinlaiselta intohimoiselta vastustamiselta.

Pelkäsin hieman kappaleen alussa, että pää alkaisi nuokkua tähän aikaan illasta, mutta tällaista täyttä tuuttausta kuunnellessa ei kyllä Erkkikään pystyisi nuokkumaan. Finaalissa mennään tukka putkella, kunnes tuuttaus huipentuu, ja kaikki jähmettyy täyteen hiljaisuuteen. Tuntuupa vaikuttavalta istua satojen ihmisten kanssa näin hiljaa ainakin 10-15 sekuntia. Kaikki pidättävät henkeään – paitsi yksi, jonka oli ilmeisesti ihan pakko köhäistä ihan hiljaa.

Ah, mikä tunne! Kaikki on fiiliksissä ja orkesterilaiset antoivat toisilleen ”bisouja”, eli poskipusuja aplodien jälkeen. Siinäpä ne kaksi suurinta kulttuurieroa Suomessa näkemiini vastaaviin konsertteihin verrattuna: kapellimestari spiikkaa ja orkesterilaiset antavat toisilleen bisouja halaamisen sijaan.

Kettu kuittaa!

Tai no oikeastaan en kuittaakaan ihan vielä. Sallinette minun vielä kertoa kotimatkani metroseikkailusta, joka lähentelee oikeastaan kolmiosaisen konserton muotoista vuoristoratakyytiä. Seuraan konserttisalilta lähtiessäni ihmisvanaa Alma-Marceaun metroasemalle ja onnistun pääsemään sisään ysimetroon. Tämä matka on pitkästä aikaa tätä ”sillit suolassa”-laatua, minkä aikana ei tarvitse edes pitää mistään tangosta kiinni kun pysyy pystyssä ihan vaan ympäröivien ihmisten keskellä ollessaan tiukassa paketissa.

Matkan ensimmäisen osan, Allegro moderaton päätyttyä pääsin toisen osan, Largo, rauhaan vaihtaessani Franklin D. Roosevelt -asemalla ykkösmetroon. Tämä on suorastaan futuristinen kokemus. Seison metron ensimmäisessä vaunussa ja katson suuresta ikkunasta suoraan mustaan tunneliin. Tällä metrolla ei taidakaan olla kuljettaa ollenkaan. Ympärilläni olevat ihmiset, ja muutamat turistit, ovat rauhallisia; ihanan viilentävä ilmastointi pihisee vain taustalla. Tämä osahan on oikeastaan Largo e pianissimo!

Suvantovaihe ei kuitenkaan kestä kauaa, kun vaihdan Concorden asemalla metroon numero 12, jonka tämänhetkistä kuntoa voisi kuvailla ainoastaan sanoilla”vanha rätisevä rotisko”. On siis aika nauttia Allegro-finaalin rytinästä ja kostean tunkkaisesta tunnelmasta, kun joka sekunti kotiovesta sisään astuminen alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta tulevaisuudenvisiolta.

Vihdoin metron katosta puhuva nainen kuuluttaa lohduttavat sanat ”Notre-dame-des-champs”; ensin nousevalla intonaatiolla, ja muutamien sekuntien päästä uudestaan laskevalla intonaatiolla saapuessamme kotiasemalleni. Tällaisessa vanhassa metrossa vaunun ovi pitää avata itse pienen puolikaaren muotoisesta metallisesta kahvasta, ja niin ovet klonksahtavat auki, kävelen portaat ylös samalla kun hiukseni hulmuavat dramaattisesti metron sisäänkäynnin tuottaman tuulitunnelin ansiosta. Kävelen loppumatkan kotiin ja totean, että olen nyt jo unohtanut sen Schönbergin finaalissa toistuvan melodianpätkän, joka tuntui niin tarttuvalta vielä hetki sitten. Muistaakseni se soi vielä päässäni metromatkani Largo e pianissimo-osan aikana. Olin onnessani siitä, että kerrankinSchönbergin kappaleesta jäi jokin melodia soimaan päähän, koska niin ei ole vielä koskaan tapahtunut ennen. No, nyt se melodia on jo kadoksissa, toisin kuin tämän illan konsertti- ja metromatkakokemuksen synnyttämät ajatukset ja muistot. Pariisissa voisi kyllä käydä konsertissa toistekin.

Ensi kertaan siis!